Varsinkin nuoret pelaavat paljon videopelejä, mikä saattaa aiheuttaa vanhemmalle huolta siitä, onko nuoren pelaaminen normaaleissa rajoissa. Vuonna 2019 maailman terveysjärjestö WHO julisti digipeliriippuvuuden (eng. Gaming Disorder) viralliseksi sairaudeksi. Siksi onkin hyvä miettiä, missä menee liiallisen pelaamisen raja.
Kaikki pelaaminen ei ole ongelmallista!
Vaikka lapsi tai nuori pelaisi monta tuntia päivässä, ei se välttämättä ole ongelmallista, jos pelaamista pystyy kontrolloimaan, eikä se häiritse arjen toimintoja tai aiheuta haittaa pelaajalle.
On tiettyjä merkkejä, joista voi tunnistaa ongelmallisen pelaamisen. Listasimme alle tyypillisimmät varoitusmerkit.
Liiallisen videopelaamisen varoitusmerkkejä:
Pakonomainen pelaaminen
Kun videopelaamisesta alkaa tulla ongelmallista, nuoresta tulee yhä vähemmän motivoitunut ja kyvykäs säätelemään pelaamiseen käyttämäänsä aikaa. Ongelmallinen pelaaminen muuttaa merkittävästi nuoren päivittäistä elämää, minkä seurauksena kiinnostus osallistua pelaamiseen liittymättömiin tapahtumiin voi vähentyä huomattavasti.
Hermostuminen
Peliriippuvainen nuori on hermostunut ja ahdistunut tilanteissa, joissa ei pääse pelaamaan. Pelitapahtumaan ja –olosuhteisiin liittyvät mielikuvat hallitsevat nuoren ajatuksia, jolloin hänen on vaikea keskittyä pelin ulkopuolisiin asioihin. Tämä vaikeuttaa esimerkiksi vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa sekä koulu- ja työtehtävistä suoriutumista.
Normaalit rutiinit häiriintyvät
Pakonomaisen pelaamisen seurauksena arjen normaalit rutiinit, esimerkiksi itsestä huolehtiminen, sosiaaliset suhteet sekä koulunkäynti, häiriintyvät. Nuori ei välttämättä vietä enää aikaa pelin ulkopuolisten ystävien kanssa ja vanhat harrastukset jäävät pois. Aiemmat sosiaaliset suhteet saattavat korvautua nettisuhteilla.
Sääntöjen ja rajoitteiden rikkominen
Usein säännöt ja rajoitteet eivät estä peliriippuvaista nuorta. Nuori tekee kaikkensa, jotta pääsisi pelaamaan, vaikka siitä koituisi kielteisiä seurauksia. Tämä on myös yhteydessä arjen rutiinien häiriintymiseen – pelaamista jatketaan, vaikka huomataan sen vaikuttavan esimerkiksi suoriutumiseen koulussa.
Eskapismi eli pakeneminen pelimaailmaan
Usein peliriippuvuuden taustalla on pelaamisesta riippumattomia ongelmia, joita paetaan pelimaailmaan. Näitä ongelmia voivat olla esimerkiksi yksinäisyys, masennus tai ongelmat perheen ja ystävien kanssa. Pelaamista käytetään coping- eli selviytymiskeinona, jolla pyritään pakenemaan ja lievittämään pahaa oloa. Tämän vuoksi onkin tärkeää selvittää, onko kyse peliriippuvuudesta vai sen taustalla vaikuttavista tekijöistä. Joskus masennusoireiden seurauksena pelaamisesta voi kehittyä ongelmallinen selviytymiskeino, josta kehittyy edelleen vakavampi riippuvuus. Usein peliriippuvuudessa vahingollista ei ole itse pelaaminen vaan se, mihin pelaamisella pyritään.
Kuinka puuttua lapsen tai nuoren ongelmalliseen pelaamiseen?
- Ennaltaehkäisevät keinot, kuten ruutuaika ja arjen rutiineiden sopiminen
Ruutuaika kannattaa sopia keskustelemalla yhdessä lapsen tai nuoren kanssa. Lisäksi on hyvä sopia arjen rutiineista, jotka täytyy hoitaa eikä pelaaminen saa niihin vaikuttaa. - Pyri laukaisemaan tilanne puhumalla
Nuori ei välttämättä itse huomaa tai myönnä ongelmaansa. Keskustele ymmärtäväisesti ja kuuntele myös lapsen tai nuoren omia ajatuksia pelaamisesta. Kysy ja keskustele erityisesti pelaamisesta ja niihin liittyvistä sosiaalisista suhteista, kuten kavereiden kanssa pelaamisesta. Monesti pelaaminen on nimittäin osa kaverisuhteiden hoitoa ja liian tiukka pelaamisen rajoittaminen voi etäännyttää lasta tai nuorta kavereista. - Lähesty asiaa empaattisesti ja syyllistämättä
Syyllistävä lähestymistapa saa nuoren puolustuskannalle, jolloin rakentava keskustelu ei onnistu. - Tarjoa apua
Läheisten tuki on tärkeää missä vain riippuvuudessa. Jos olet huolestunut lapsesi tai nuoresi pelaamisesta, tai pelaaminen aiheuttaa toistuvia konflikteja perheessä, voi aiheesta tulla juttelemaan psykologitaustaisen lyhytterapeutin luo yhdessä tai erikseen lapsen tai nuoren kanssa.
Peliriippuvuuteen on tarjolla myös erilaisia tukiryhmiä ja -puhelimia, esimerkiksi peluuri.fi -sivustolla. Apua voi saada myös opiskelijaterveydenhuollosta, mielenterveyspalveluista sekä terveyskeskuksista.
Artikkelin on kirjoittanut psykologiharjoittelija Juuli Jylhä Samuli Shintamin haastattelun pohjalta.
